Omaa rahoitusta vai osarahoitusta?

Tarinoiden perusteella on tunnistettu tarve kirkastaa eri rahoituslähteiden kohtelua STEA-avustusten ihmeellisessä maailmassa. Tätä tarvetta tyydyttämään aikaansa seuraava, itsenäinen, virtaviivainen ja ”hip” valtionapuviranomainen tekee, mitä tehtävissä on – kirjoittaa blogin.

Perusteet lainsäädännössä

Niin ihmeellinen STEA-maailma ei ole, etteikö siellä vallitsisi samat lait ympäröivän reaalimaailman kanssa. STEA ei siis yritä kahmia järjestöjen tuottoja avustettavan toiminnan piiriin ahneuttaan, vaan lakipykälien velvoittamana. Näistä ensimmäisenä valtionavustuslain 7 §:n 1 momentin 3 kohta määrittelee valtionavustuksen myöntämiseen liittyvät keskeisimmät finanssihallinto-oikeudelliset periaatteet. Lainkohdan mukaan perustana valtionavustuksen myöntämisen tarpeellisuutta koskevalle arvioinnille on valtionavustuksen hakijan oma rahoitusasema. Valtionavustus ei ole tarpeellinen, mikäli valtionavustuksen hakija pystyisi rahoittamaan hankkeen tai toiminnan hakemuksessa esitetyssä laajuudessa omalla rahoituksella tai oman pääoman ehtoiseen rahoitukseen ehdoiltaan rinnastuvalla muulla rahoituksella.

Edellä mainitun lainkohdan mukaan valtionavustusta myönnettäessä on edelleen huomioitava valtionavustuksen hakijan saamat muut julkiset tuet. Siksi STEA-avustusta haettaessa kysytään tietoja hakijan muualta jo saamista ja hakemista avustuksista ja muista tuista. Tarkoituksena on estää valtionavustusten epätarkoituksenmukainen kasaantuminen ja pahimmassa tapauksessa jopa päällekkäinen rahoitus.

Valtionavustuksen tarpeellisuutta arvioitaessa voidaan valtionavustuslain esitöiden mukaan ottaa huomioon myös hakijan mahdollisuudet saada muista yksityisistä varoista rahoitusta toimintaan tai hankkeeseen. Tällöin voidaan tarvittaessa arvioida muun muassa hakijaa lähellä olevien muiden yhteisöjen ja säätiöiden varat ja niistä haettuun tarkoitukseen mahdollisesti saatavilla oleva rahoitus. STEA-avustusten käyttöä säätelevä valtioneuvoston asetus (1552/2016) tuo soppaan lisää mausteita. Asetuksen 4 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan avustusten tarveharkinnassa on huomioitava avustuksen hakijan omat varat, hakijan määräysvallassa olevien taikka hakijaan taloudellisesti tai toiminnallisesti kiinteässä yhteydessä olevien yhteisöjen tai säätiöiden käytettävissä olevat varat ja avustettavasta toiminnasta saatavat tuotot.

Hakijan varallisuusarviointi tuottaa STEAssa tietoa kahdesta ensimmäisestä asetuksessa mainitusta seikasta, mutta kolmas ja viimeinen tuoton alkulähde vaikuttaa avustuksen saajien joukossa jossain määrin ymmärretyn väärin. Tulkinta on kuitenkin ollut lähestulkoon muuttumaton jo ammoisista raha-automaattiavustusajoista lähtien.

Toiminnan tuottojen netottava vaikutus avustettaviin kuluihin

Pääperiaatteena valtionavustuksia myönnettäessä ja käytettäessä on kaikkien avustuslajien osalta ns. nettoperiaate. Jos avustettavaksi esitetystä toiminnasta syntyy tuloja hakijalle, avustus mitoitetaan kattamaan vain se osa toiminnan kuluista, jota ei voida kattaa toiminnasta saatavilla tai hakijan omilla/muilla tuotoilla. Toiminnan tuotot katsotaan siis avustetun hankkeen osarahoitukseksi. Valtionavustuksen viimesijaisuuden periaatteesta johtuu, että bruttokustannusten rahoittaminen ei tule kysymykseen.

Tyypillisiä toiminnasta saatavia tuottoja ovat asiakasmaksut ja erilaiset osallistujamaksut sekä toimintaan kohdennetut julkiset ja muut avustukset. Avustettavan toiminnan tuotot on perinteisesti kyetty määrittelemään tarkastelemalla sitä, onko saadun tuoton ja avustetun toiminnan välillä riippuvuussuhde. Tässä yhteydessä on hyvä kysyä: ”olisiko tätä tuottoa, jos STEA-avusteista toimintaa ei olisi?” Jos saatua tuottoa ei syntyisi silloin, jos avustettavaa toimintaa ei järjestettäisi, on tuotto huomioitava avustettavia kuluja netottavana tuottona. Jos taas tuotto olisi saatu, vaikka avustettua toimintaa ei olisi järjestetty, tuottoa ei kuulu huomioida avustettavia kuluja määritettäessä.

Varainhankinta – järjestöjen oma pesämuna

Varainhankinnan käsitettä ei ole määritelty kirjanpitolaissa. Vakiintuneen käytännön mukaan varainhankinnalla tarkoitetaan niitä toimenpiteitä, joiden avulla pyritään hankkimaan yhteisölle varsinaisen toiminnan rahoittamiseen tarvittavia varoja. Tyypillisiä varainhankinnan eriä ovat jäsenmaksuista ja erilaisista keräyksistä saatavat tuotot, lahjoitukset, ilmoitus- ja mainoskulut sekä liike- ja palvelutoiminnan tuotot ja kulut. Varainhankinnan eriä voidaan määritellä käänteisesti eräänlaisen negaation kautta: jos esimerkiksi tuottoerä ei ole hankkeesta tai toiminnasta aiheutunutta tuottoa eikä rahoitustuottoa, kuuluu se silloin varainhankintaan.

Varainhankinnan tuotoilla järjestö voi varautua tulevaisuuden pahan päivän varalle ja – toisin kuin STEA-avustuksilla – kerryttää omaa varallisuuttaan. Varainhankinnan tuottoja ei tarvitse esittää hanke- tai kohdennetun toiminta-avustuksen talousarviossa STEAlle. Yleisavustuksen talousarviossa tuottona tulee kuitenkin esittää kaikki yleishyödylliseen yleisavusteiseen toimintaan osoitettavissa olevat tuotot, pois lukien muihin erillisiin avustuskohteisiin kohdistuvat tuotot. Yleisavustustason arvioimiseksi yleisavustuksen hakijan tulee liittää hakemukseen koko hakijaorganisaatiota koskeva talousarvio. Tuotot tulee arvioida huolellisesti, koska talousarviossa esitettävillä tuotoilla on vaikutusta avustustarpeen arviointiin. Oikeiden tietojen antamisvelvoite korostuu, koska jos tuottoja jättää ilmoittamatta, ja yleisavustus on sen takia myönnetty liian suurena, Valtionavustuslain 21 §:n esiin manaama takaisinperintä-peikko alkaa kurkistella sisään järjestön toimitilojen ikkunoista. Sama peikko ilmestyy tarinaan, jos kaikkia varainhankinnan kuluja ei ole aiheuttamisperiaatteen ja meno tulon kohdalle -periaatteen mukaisesti kohdistettu varainhankinnan tuottoja vähentämään, vaan ne on kohdistettu STEA-avusteisen toiminnan kuluiksi.

Entäs omarahoitusosuus?

Vaikka valtaosa STEA-avustuksista on täysimääräisiä, osaan avustuskohteista on otettu vaatimus avustuksen saajan omarahoitusosuudesta. Investointiavustusten omarahoitusosuuksia ei käsitellä tässä, vaan tekstissä keskitytään vain toiminnallisten avustusten omarahoitusosuuteen. Omarahoitusosuus, joka terminä muuttunee valtionavustusten yhtenäistämistyön myötä omavastuuosuudeksi, on yleensä STEA-avustuksen saajan varallisuuteen sidottu vaatimus kattaa avustettavan toiminnan kokonaiskuluista 10 prosenttia itse, ”omalla rahalla”.

Huomionarvoista on, että omarahoitusosuus tulee kattaa avustetun toiminnan kokonaiskuluista, ei nettokuluista. Tämä tarkoittaa, että omarahoitusosuuden laskemisessa ei huomioida toiminnan muita tuottoja. Tälle on selvä peruste: jos 10 prosentin omarahoitusosuus laskettaisiinkin nettokuluista, tarkoittaisi se sitä, että varakas avustuksen saaja maksattaisi omarahoitusosuutensa toimintaan osallistuvilla. Nämä taas ovat usein, STEA-avusteisen toiminnan viitekehys ja kohderyhmät huomioiden, varallisuusasemaltaan hieman erilaisessa tilanteessa kuin varakkaaksi katsottu avustuksen saaja. STEA ei usko, että varakkaat järjestöt ovat näin ahneita.

Summa summarum – prima facie

Riittävän ylevästi ajateltuna, pitäisi tavallaan olla yhdentekevää, mistä rahasta järjestön toiminnan kulut maksetaan. STEA-avustusta saavat järjestöt toimivat aatteelliselta, yleishyödylliseltä pohjalta terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin edistämiseksi. Tästä näkökulmasta katsottuna istumme kaikki samassa veneessä, ja kaikki rahat ovat lopulta samaa rahaa, tulivat ne valtiolta, toimintaan osallistuvilta, tai vaikka elinkeinotoiminnasta.

Lainsäätäjä, kaikkia meitä lain soveltajia fiksumpana tahona on kuitenkin miettinyt toiminnalle tietyt reunaehdot osana suurempaa kokonaisuutta. Ja niitä reunaehtoja, perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaisesti, ”on noudatettava tarkoin”.